Speech at the Finnish Parliament

Parliament House

Helsinki, 15 April 2009

Arvoisa, puhemies, varapuhemiehet, hyvät kansanedustajat,


Haluan kiittää ainutlaatuisesta mahdollisuudesta puhua tässä juhlatilaisuudessa. Arvostan tätä juhlaa samoin kuin eduskunnan huomionosoitusta minulle Nobelin rauhanpalkinnon saamisen jälkeen.

Eduskunnassa, Suomen tärkeimmällä foorumilla, ei puhuta yksityishenkilönä vaan aina jonkin edustajana. Te, arvoisat kansanedustajat, olette täällä kansalta saamanne valtakirjan nojalla. Tasavallan presidenttinä minulla oli mahdollisuus vierailla valtiopäivien avajaisissa ja päättäjäisissä toisen valtioelimen edustajana. Nyt koen, että olen vieraananne edustamassa Suomen ja suomalaisten vuosikymmeniä kestäneitä ponnisteluja rauhan ja oikeudenmukaisen maailman puolesta. Tunnen tällä paikalla nöyrää kiitollisuutta, sillä ilman kansanvaltaista yhteiskuntaamme rauhantyöhön ei olisi ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia.

Olen iloinen, että voin kanssanne vielä hetkeksi palata tuntoihin, joita Nobelin rauhanpalkinnon saaminen herätti. Kotimaallani Suomella ja sen antamilla mahdollisuuksilla on ollut keskeinen vaikutus siihen, että olen voinut ja halunnut työskennellä rauhan ja sovinnon eteen ja voinut siinä menestyä. Tärkeimpiä ovat olleet tasa-arvoisen ja demokraattisen yhteiskunnan arvot, jotka ovat luoneet vakaan uskoni oikeudenmukaiseen neuvotteluratkaisuun. Varmasti myös sitkeys ja käytännönläheinen ote rauhanhieromiseen ovat suomalaista perua.

Haluan käyttää tämän minulle annetun ajan keskusteluun kansainväliseen järjestelmään vaikuttavista muutostekijöistä ja niiden luomista mahdollisuuksista kansainväliselle yhteistyölle konfliktien ratkaisussa ja ennaltaehkäisyssä. Pohdin myös Suomen roolia ja mahdollisuuksia rauhan ja turvallisuuden edistämisessä maailmassa.

Kansainväliseen järjestelmään vaikuttavat suuret muutostekijät

Viimeisen vuoden aikana on tapahtunut suuria kansainvälispoliittisia muutoksia. Globaali finanssikriisi on ravisuttanut teollisuusmaita ja niiden yhteiskunnallista ja taloudellista vakautta. Erityisen vakavasti kriisi on vaikuttanut jo valmiiksi köyhiin ja hauraisiin kehitysmaihin.

Finanssikriisillä on kuitenkin ollut myös myönteisiä vaikutuksia. Erityisesti yhteistyön tiivistyminen Euroopan Unionin sisällä sekä lisääntynyt avoimuus yhteistyöhön Yhdysvaltojen, Kiinan ja Venäjän välillä on merkillepantavaa. Tämä perustunee siihen, että taloudellisesta laskusuhdanteesta selviämiseen tarvitsemme yhteistyötä enemmän kuin koskaan. Kehitys on luonut historiallisesti uuden ja ainutlaatuisen tilaisuuden ratkaista pitkäaikaisia konflikteja, erityisesti Lähi-idässä. Yhdysvaltain uuden hallinnon avoimuus ja aloitteellisuus sekä Lähi-idässä sekä Afganistanissa kutsuu myös muita samaan aktiivisuuteen ja yhteistyön tehostamiseen.

Taloudelliset realiteetit ovat vaikuttaneet myös Venäjän yhteistyöhaluun. Tähän tulisi tarttua ja sitoa Venäjä mukaan monenvälisiin ponnistuksiin maailman konfliktipesäkkeiden selvittämiseksi. Pitkästä aikaa näyttää myös siltä, että olisi mahdollista edetä aseidenriisunnassa.

Kansainvälisen toimintaympäristön kannalta on tärkeää, että Venäjän taloudellinen kehitys jatkuu suotuisasti ja että maan sisäinen kehitys etenee vakaasti. On avainasia, että Venäjän oikeusjärjestelmä kehittyy kohti aitoa oikeusvaltiota. Siihen tarvitaan hallituksesta riippumaton tuomioistuinlaitos ja syyttäjälaitos sekä lainkuuliaiset ja asialliset, lahjomattomat lainvartijat.

Ilman toimivaa oikeusvaltiota ei elinkeinoelämäkään kehity terveellä tavalla. Oikeusvaltio on myös sen edellytys, että demokratia toteutuu aidosti. Vain se takaa sananvapauden ja yhdistymisvapauden sekä ihmisoikeudet. Näissä asioissa voimme myös suomalaisina olla yhteistoiminnassa ja apuna sellaisten valtioiden kanssa, jotka haluavat kehittää järjestelmiään kohti aitoa oikeusvaltiota.

Finanssikriisi on osaltaan vahvistanut taloudellisen voiman uusjakoa. Kiina, joka oli vielä muutama vuosikymmen sitten köyhä kehitysmaa, on nyt Yhdysvaltojen valtionvelan suurin rahoittaja. Yhdysvallat, joka vielä viitisentoista vuotta sitten oli maailman suurin saamamies on nyt maailman suurin velallinen. Siitä ei silti pidä tehdä sitä johtopäätöstä, että Yhdysvallat olisi ratkaisevasti heikentynyt. Muu maailma on vain kuronut umpeen sitä etumatkaa, joka Yhdysvalloilla on ollut sitten toisen maailmansodan. Kansainvälisen vaikutusvallan uusjako kuvastuu monin tavoin myös Euroopan muuttuneessa asemassa. Vanhan EU-Euroopan talouksien kasvu on hidasta verrattuna Aasian uusiin talousmahteihin.

On selvää, että kun taloudellinen voima jakautuu uudelleen, niin ennen pitkää se heijastuu myös poliittisen voiman jakoon.


Muutospaineet monenvälisen yhteistyöjärjestelmän uudistamiselle

Olemassa olevat globaaliin hallintaan alun perin tarkoitetut instituutiot, jotka perustettiinyli 60 vuotta sitten kuvastavat toisenlaisen aikakauden todellisuutta. kuin sen, missä nyt elämme. Niin Maailmanpankkiryhmä kuin YK:kin kaipaavat kipeästi radikaaleja reformeja, joissa tunnustetaan uudet kansainväliset realiteetit, uudet nousevat voimatekijät.

Joskus minusta tuntuu, että me suomalaiset emme ole riittävän tietoisia YK:n rajoitteista ja kansainvälisen yhteisön taipumuksesta antaa sille vaativia tehtäviä ilman tarvittavia resursseja ja poliittista tukea. Odotamme maailmanjärjestön olevan toimintakykyinen kriisistä toiseen. YK myös silloin tällöin lamaantuu tai ainakin sen toiminta vaikeutuu huomattavasti johtuen jäsenmaiden, usein veto-oikeutta käyttävän turvallisuusneuvoston pysyvän jäsenen, toimista. YK:n turvallisuusneuvoston kyvyttömyys tehdä tarvittavia päätöksiä kriisitilanteissa murentaa myös YK:n arvovaltaa.

YK on kuitenkin ainut globaalisti poliittinen yhteinen toimija, joka meillä on. Sillä on myös vahvuuksia ja erityinen asema kansainvälisen yhteisön toimien legitimoijana. YK:lla on myös tärkeä rooli alueilla, jonne kahdenväliset tukijärjestöt eivät ole valmiita menemään esim. turvallisuustilanteen takia ja joiden jälleenrakennus ei houkuttele yksityistä sektoria.

Muutokset maailmanpolitiikassa ovat aiheuttaneet sen, että esimerkiksi Saharan eteläpuolinen Afrikka on lähes täysin unohtunut kansainvälisen yhteisön agendalta. Kansainvälinen yhteisö osoittaa riittävää kiinnostusta Afrikkaan vain kun ongelmat kasvavat niin suuriksi, että ne uhkaavat meidän turvallisuuttamme.
Ennakoiva ja rakentava yhteistyö jää vähäiseksi ja siten afrikkalaisten yhteiskuntien positiiviset prosessit jäävät ilman riittävää poliittista ja taloudellista tukea. Myös latinalaisen Amerikan ongelmat jäävät liian vähälle huomiolle. Globaalina organisaationa YK:lla on mahdollisuus ja velvollisuus työskennellä pitkäjännitteisesti alueilla, jotka eivät ole kansainvälisen lehdistön valokeilassa.

Uusien kansainvälisten haasteiden edessä se kansainvälisten järjestöjen verkosto, joka edustaa globaalia jäsenkuntaa on usein vailla todellista päätöksentekokykyä tai kykyä panna toimeen omat päätöksensä. Siitä syystä syntyy yhä uusia pieniä ryhmiä, joissa mukana ovat jonkin kysymysryhmän kannalta keskeiset valtiot, usein suurimmat ja voimakkaimmat. Sellaiset ryhmittymät kuin G-7 ja G-8ja G-20 ovat siitä nyt ajankohtaisia esimerkkejä. Nämä eivät ole sanan juridisessa mielessä päätöksentekoelimiä. Niissä valmistellaan kuitenkin yhteisiä linjauksia, joista saattaa hyvinkin tulla päätöksiä. Suomen valtiollisella johdolla on tärkeänä tehtävänä rakentaa sellaisia yhteydenpitokanavia ja ihmissuhteita, joita käyttämällä ei jäädä kokonaan tällaisten ryhmien toimien kohteiksi.

Jotta voitaisiin toimia tehokkaasti, tarvitaan osallistumista kansainvälisten keskeisten instituutioiden toimintaan. Suomella on hyvät mahdollisuudet tulla Yhdistyneiden Kansakuntien turvallisuusneuvoston jäseneksi lähivuosina. Se on paikka, jossa voi vaikuttaa. Jos Britannian pääministerin Gordon Brownin ajatukset YK:n ja Maailmanpankkiryhmän uudistamisesta vastaamaan nykyistä paremmin kansainvälisen järjestelmän muuttuneita realiteetteja toteutettaisiin, Suomen tulisi olla mukana uutta järjestelmää rakentamassa. YK:n turvallisuusneuvostolla on siinä keskeinen rooli.

Sitoumus uuden kansainvälisen yhteistyöjärjestelmän uudistamiseen vaikuttaa myös sitoumuksiimme rahoittaa kehitysyhteistyötä. Vuosikymmenten saatossa kehitysyhteistyömäärärahoilla on tehty inhimillisesti ja taloudellisesti arvioiden tärkeää työtä sekä YK-järjestelmän kautta että suoraan yhteistyössä kumppanimaiden kanssa. YK:n asettama 0.7 % tavoite BKT:sta on ajankohtainen yhä edelleen ja toivonkin, että länsimaat – Suomi mukaan lukien – ponnistelevat ankarasti tavoitteen toteuttamiseksi.

On huomioitava, että kehitysaputavoitteen toteuttamisella ei ole vain taloudellinen merkitys. Kyse on myös poliittisesta sitoumuksesta, jonka pohjoisen rikkaat maat ovat köyhemmille maille tehneet. Tämän lupauksen toteutumattomuus on osaltaan jarruttanut myös kansainvälisen yhteisön toimintakykyä. On siis toivottavaa, että tuo jo noin 30 vuotta vanha sitoumus toteutettaisiin, myös kansainvälispoliittisista syistä.


Ainutlaatuinen mahdollisuuksien ikkuna konfliktien ratkaisuun

Korostin Nobel-puheessani Oslossa, että rauha on tahdon asia. Kaikki konfliktit voidaan ratkaista, eikä ole mitään tekosyytä sille, että niiden sallittaisiin jatkua ikuisesti. On yksinkertaisesti sietämätöntä, että väkivaltaiset konfliktit jatkuvat vuosikymmeniä aiheuttaen mittaamatonta inhimillistä kärsimystä ja estäen taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen. Kansainvälisen yhteisön passiivisuus ja kyvyttömyys heikentää uskoamme yhdessä rakennettuihin turvallisuusrakenteisiin.

Monista haasteista huolimatta kaikkein vaikeimmatkin konfliktit voidaan ratkaista, jos niiden osapuolet ja kansainvälinen yhteisö yhdistävät voimansa ja työskentelevät yhdessä kohti yhteistä päämäärää. Kun konfliktit kärjistyvät ja pitkistyvät on kovin tavallista, että vastapuoli demonisoidaan. Puhutaan ”pahan valtakunnasta”, ”roistovaltioista”, ”imperialisteista” jne. Kun aikanaan tarjoutuu tilaisuus konfliktin ratkaisemiseen, on hyvin vaikeata saada omia uskomaan, että tuon vielä äsken pahan ilmentymäksi kuvatun kanssa voitaisiin tehdä sopimus ilman, että se olisi omien arvojen pettämistä.

Demonisointi vaikeuttaa järjen käyttöä. On hyvin vaarallista sanoa, että jonkun kanssa ei koskaan ryhdytä neuvottelemaan. Jos vastapuoli uskoo sen, konfliktista saattaa tulla kummankin osapuolen kannalta liian pitkäikäinen. ”Jäädytetyt konfliktit” ovat usein tulosta demonisoinnista ja kyvyttömyydestä tai uskalluksen puutteesta etsiä ratkaisua.

On tavallista, että konfliktin jossain vaiheessa se osapuolista, joka tuntee olevansa heikoilla, haluaa demonstroida voimaansa. Näin tehdään, jotta omat joukot olisivat vakuuttuneita siitä, että oma johto ei pehmoile. Tällaista voimankäyttöä ei pitäisi nähdä haluttomuutena löytää neuvotteluratkaisu. Usein se on omien valmistelemista konfliktin rauhanomaiseen ratkaisuun. Ne, joilla on voimaa ja joiden voiman muutkin tunnustavat eivät tarvitse demonstraatiopolitiikkaa. Heillä on varaa esiintyä sovinnollisesti ja tarjota kättä. Tästä hyvä esimerkki on presidentti Obaman kädenojennus Iranille. Sellaisen kädenojennuksen tekemiseen tarvitaan valtiomiesmäisyyttä ja suurta, perusteltua itseluottamusta.

Kuten puheeni alussa mainitsin, mielestäni juuri nyt on historiallinen mahdollisuus tulokselliseen yhteistyöhön konfliktien ratkaisemisessa.
Kaikkein haasteellisin edessämme oleva rauhanrakennusprojekti on ratkaisun etsiminen vuosikymmeniä jatkuneisiin konflikteihin Lähi-idässä. Alueen jännitteet ja sodat ovat jatkuneet niin kauan, että monien mielestä Lähi-idän umpisolmua ei pystytä koskaan avaamaan.

Itse en ole tätä mieltä. Kaikki kriisit, myös Lähi-idän, voidaan ratkaista. Ratkaisu vaatisi kriisin kaikkien osapuolten, samoin kuin koko kansainvälisen yhteisön, myötävaikutusta. Päättäväisyytemme voisi vahvistua, mikäli kääntäisimme katseemme tulevaisuuteen ja kuvittelisimme, miltä maailma voisi näyttää, jos alueen valtiot voisivat yhdessä alkaa kehittää taloudellista potentiaaliaan, rakentaa liikenneyhteyksiä, käyttää täysimittaisesti hyväksi koulutettua väestöään ja alkaa nauttia niistä eduista, joita alueen suotuisa sijainti kolmen mantereen risteyksessä tarjoaa.

Viimeviikkoisella Yhdysvaltojen matkallani totesin, että kansainvälinen yhteisö ei voi valita neuvottelukumppaneitaan, jos se on tosissaan rauhan saavuttamisen suhteen. Neuvottelupöytään on saatava kaikki tahot, joilla on väestön keskuudessa poliittista kannatusta. Lähi-idässä tämä tarkoittaa keskusteluyhteuden avaamista Hamasin kanssa. Samalla on tuettava myös palestiinalaisten sisäistä dialogia, jotta yhteinen kansallinen agenda vahvistuu.

Myös Euroopan Unionin, Venäjän ja YK:n täytyy sitoutua toden teolla, jotta Israelista ja Palestiinasta aina Irakiin ja Iraniin ulottuvat kriisit voidaan ratkaista. Jos haluamme saavuttaa pysyviä tuloksia, meidän täytyy tarkastella koko Lähi-idän aluetta.

Konfliktissa jokin osapuoli voi aina julistautua voittajaksi, mutta rauhan rakentamisessa täytyy kaikkien olla mukana: heikkojen ja voimakkaiden, voittajien ja voitettujen, miesten ja naisten, nuorten ja vanhojen.

Suomen rooli kansainvälisesti rauhan edistämisessä

Rauhanvälittäminen ja ennaltaehkäisevä diplomatia eivät kuitenkaan ole vain suurvaltojen pelikenttää vaan myös pienillä mailla kuten Suomella on mahdollisuus toimia aloitteellisesti ja rohkeasti rauhantyössä. Ministeri Väyrysen aloite kehityspolitiikan transatlanttisesta kumppanuudesta, joka sai Prahan EU-ministerikokoukselta yksimielisen tuen, on hyvä aloite kestävän kehityksen edistämiseksi.

Aseelliset konfliktit ovat inhimillisen kehityksen suurin este. Toisaalta turvallisuuden järkkyminen on usein seurausta kehitykseen liittyvistä ongelmista: eriarvoisuudesta, demokratian puutteesta, ihmisoikeusloukkauksista ja ympäristöongelmista. Turvallisuus ja kehitys ovat erottamattomia prosesseja, joita Suomi voisi tukea esimerkiksi edistämällä oikeusvaltiokehitystä kumppanimaissaan.
Suomi on myös ollut edelläkävijä naisten aseman ja tasa-arvon edistämisessä. Nämä teemat ovat erittäin tärkeitä myös rauhanprosesseissa. Voisiko Suomi profiloitua kansainvälisesti entistä selkeämmin naisten aseman edistäjänä rauhanprosesseissa?

Mitä muuta annettavaa Suomella sitten voisi olla kansainväliselle konfliktien ratkaisulle ja rauhanrakentamiselle? Miten Suomi voisi omalta osaltaan vahvistaa kokonaisvaltaisemman turvallisuuden toteutumista sekä Euroopassa että maailmanlaajuisesti?

Nykyinen hallitus on omassa ohjelmassaan selkeästi linjannut Suomen entistä aktiivisemman roolin tällä saralla. Monia uusia mielenkiintoisia aloitteita onkin meneillään.

Erityisen myönteisenä pidän kansanedustaja Pekka Haaviston nimitystä Afrikan kriisien erityisedustajaksi. Toiveenani on, että ulkoministeri jatkaa aktiivisuuttaan myös muiden maanosien kohdalla. Pidän ylipäätään tervetulleena vahvaa painotusta Afrikkaan ja afrikkalaisten järjestöjen toimintakyvyn vahvistamiseen. Osana tätä politiikkalinjausta Suomen valtio on luonut kumppanuuden Afrikan unionin, etelä-afrikkalaisen kansalaisjärjestön ACCORDin ja CMI:n kanssa – tavoitteena tukea afrikkalaisen välityskapasiteetin rakentamista. Kumppanuuden kautta tuetaan afrikkalaista osaamista välitystoiminnassa ja vahvistetaan AU:n erityisedustajien ja Panel of the Wisen roolia.

Pienellä valtiolla on usein rajallisesti voimavaroja. Suomi voisi Sveitsin tavoin hyödyntää enemmän kansalaisjärjestöjen välitystoimintaa oman kansainvälisen profiilinsa vahvistamiseksi. Crisis Management Initiative voisi olla työkaluna kansainvälisesti aktiiviselle Suomelle. Näin on jo tapahtunutkin, erityisesti Acehin rauhanneuvottelujen käynnistämisessä sekä Suomessa järjestettyjen Irakin poliittisten johtajien neuvotteluissa CMI teki läheistä yhteistyötä suomalaisten viranomaisten kanssa.

Mutta paljon enemmänkin voisimme tehdä. CMI:n tavoitteena on strateginen kumppanuus Suomen valtion kanssa. Se tähtäisi molemminpuoliseen hyötyyn, kommunikaatioon, yhteisten intressien ja asiantuntijuuden jakamiseen. On olemassa tilanteita, joissa ei-valtiolliset toimijat pystyvät toimimaan valtioita nopeammin, tehokkaammin ja muodostamana kommunikaation kanavia, joihin valtiot eivät pysty, esim. tällä hetkellä valtioilla ei ole toimivaa dialogia Hamasin kanssa.


Kun perustin CMI:n, halusin luoda järjestön, joka voi joustavasti vastata kansainvälisiin haasteisiin ehkäisevän diplomatian turvin, mutta joka pystyy myös tukemaan rauhanneuvotteluiden jälkeistä työtä. Rauhanrakennus on pitkäaikainen prosessi, joka vaatii kestäviä kumppanuuksia, jatkuvaa yhteiskunnan sisäistä dialogia sekä mahdollisuuden inhimilliseen kehitykseen. Järjestöt voivat tukea valtionrakennusprosesseja, koska niillä on erinomainen asema liikkua eri toimijoiden välillä ja tuoda näitä yhteen. CMI:n kaltaiset järjestöt tekevät ennakkoluulottomasti yhteistyötä mm. suomalaisen yksityisen sektorin kanssa teknologisten ratkaisujen kehittämiseksi rauhanrakennuksen tueksi.

Yksi keskeinen vahvuus suomalaisessa yhteiskunnassa on matala kynnys yhteistyölle eri toimijoiden välillä. Rauhantyössä voisimme entisestään vahvistaa tätä kulttuuria hyödyntämällä tutkimuslaitosten ja kansalaisjärjestöjen työtä politiikan suunnittelussa ja toteutuksessa.

******

Arvoisat kansanedustajat
hyvät kanssasuomalaiset,

En pysty kuvittelemaan toista maata, jolle rauhantyö ja jälleenrakentaminen sopisivat paremmin kuin Suomelle. Olemme kansakuntakuntana eläneet läpi monet vaikeat kaudet, kuten sisällisodan, talvi- ja jatkosodat sekä siirtolaisten jälleenasuttamisen Karjalan menettämisen jälkeen. Kun sodan aikana kaikki näytti lähes toivottomalta, niin silloinkin 1930- ja 1940-lukujen taitteessa nuoruuttaan ja aikuisuuttaan elänyt sukupolvi jaksoi uskoa, toivoa ja luottaa parempaan huomiseen.


Usko tulevaan oli varmasti myös yksi avain siihen, että Suomi säilytti itsenäisyyden. Nämä muistot elävät myös niissä sukupolvissa, jotka eivät henkilökohtaisesti niitä kokeneet. Sota on jättänyt jälkensä sen keskellä eläneisiin ja siirtynyt heidän kauttaan lapsille ja lastenlapsille. Siksi sota ei ole koskaan yksin vain sotaa käyvän sukupolven asia, vaan se vaikuttaa kauas tulevaisuuteen. Tämä kokemus on hyvin erilainen kuin esimerkiksi muiden Pohjoismaiden viime vuosisadan historia. Oma historiamme on rohkaissut meitä selviytymään haasteista ja löytämään sekä kansallisen yhtenäisyyden että toimivan suhteen suurvaltanaapuriimme.

Suomella on mahdollisuus ja mielestäni myös velvollisuus aktiiviseen rooliin konfliktien ratkaisussa ja jälleenrakennuksessa. Suomi on kotimaa, joka tarjoaa meille rauhaa ja turvallisuutta. Konfliktien keskellä elävien ihmisten arki on täynnä väkivaltaa ja turvattomuutta. Sodat luovat pakolaisuutta, ihmisiä vailla tulevaisuutta, vailla kotimaata.

Rauha on kuitenkin paljon enemmän kuin yhteiskunnallinen järjestys tai sodan puuttuminen. Rauha on levottomuuksien keskellä elävien ihmisten toinen kotimaa, josta voi saada voimaa. Se on mielentila, jossa ihminen voi vapautua toivottomuudesta. Rauha yltää jokaisen ihmisen sisimpään. Tätä rauhan todellisuutta me suomalaiset saamme olla luomassa sodasta toipuville alueille.

Toivon, että Nobelin rauhanpalkinto kannustaa myös Suomea ja suomalaisia jatkamaan ponnistelujaan rauhan puolesta. Se on meidän yhteinen palkintomme.