Kuopion yliopiston Studia Generalia: ”Ihmiskunnan keskeisiä haasteita”

Presidentti Martti Ahtisaaren puhe ”Kansainvälinen rauha”

Kuopio, 10 June 2010

CHECK AGAINST DELIVERY

Arvoisat kuulijat,

Kiitän Kuopion yliopistoa kutsusta puhua tässä mielenkiintoisessa foorumissa. Koen, että puheeni otsikko eli ”Kansainvälinen rauha” suorastaan vaatii selittämään sen, mitä tällä paljon käytetyllä, mutta vain harvoin selkeästi määritellyllä käsitteellä oikein tarkoitetaan. Rauhan määritelmiä on monenlaisia. Eräitä määritelmiä kutsutaan norjalaisen rauhantutkija Johan Galtungin tapaan negatiiviseksi rauhaksi, toisia taas positiiviseksi rauhaksi. Galtungin mukaan negatiivinen rauha on vain olotila, jossa ei ole sotaa. Siis rauhantilan saavuttamiseen riittää se, että maa ei ole sotatilassa. Positiivinen määritelmä menee pidemmälle ja on jo vaativampi. Ruotsalais-amerikkalainen professori Sissela Bok toteaa rauhasta, että ”silloin vallitsee rauha, kun kansainväliset suhteet ovat harmoniset, ei ole riitoja eikä konflikteja.” Tällainen määritelmä tuo käsitteen lähelle arkikieltä , näinhän on tapana määritellä perheen sisäinen rauha ja onni. Kolmas rauhan määritelmä on enemmän tekninen ja juridinen: kun sota on päättynyt ja sotatoimien päättämisestä on sovittu syntyy rauha.

Tällaiset määritelmät ovat ehkä hyödyllisiä, mutta kovin tarkkoja ne eivät ole. Jos rauha valitsee silloin, kun kansakunnat eivät ole sodassa olisi tarpeen määritellä myös sota. Sillekin on monenlaisia määritelmä, jotka vaihtelevat aina asiayhteyden mukaan. Preussilainen kenraali Carl Clausewitz totesi aikanaan, että sota on politiikan jatkamista toisin keinoin. Toinen tapa on sanoa, että se on pyrkimys pakottaa toinen osapuoli voimakeinoin omaan tahtoon. Ehkä tällainen käsitteiden selvennys on paikallaan, jotta saisimme tähän puheenvuorooni edes siteeksi jotain akateemiselta kalskahtavaa – yliopistossa kun olemme.

Hyvät kuulijat,

Usein on sanottu, että niin huonoa rauhaa ei olekaan ettei se olisi parempi kuin oikeudenmukaisinkin sota. Sellainen toteamus ei ota huomioon sitä, että niin sanottu huono rauha on usein seuraavan sodan syvin syy. Jos kansakunta on vakuuttunut siitä, että se on voimakeinoin pakotettu alistumaan ja on menettänyt jotain korvaamattoman arvokasta, se voi olla valmis uuteen sotaan palauttaakseen itselleen sen, minkä se katsoo oikeudenvastaisesti menettäneensä. Tämähän oli suomalaisten keskeinen perustelu sille, että jatkosotaan käytiin kesäkuussa 1941. Oltiin hakemassa hyvitystä talvisodan menetyksille.

Tämä kuvio on toistunut usein kansainvälisissä suhteissa. Silloin pääkysymyksen pitäisi olla: miten välttyä sodalta, miten löytää jo ennalta rauhanomainen ratkaisu valtioiden välisille  kiistoille. Kiistoja on aina ollut ja kaiken todennäköisyyden mukaan tulee aina olemaan. Kansainvälinen oikeus ei läheskään aina ole yksiselitteistä ja silloinkin kun se on kiistatonta, toimeenpanokeinot saattavat puuttua. Siksi on tärkeää, että kansainvälistä oikeutta täydennetään muin rauhanomaisin keinoin.

Kun tarkastellaan sitä milloin kansainvälisissä suhteissa ajaudutaan avoimeen konfliktiin, voimakeinojen käyttöön ja jopa selvään sotaan, on hyvä omistaa huomiota osapuolten luonteenomaisille piirteille. Ensimmäinen havainto on se, että demokratiat eivät hevin sodi keskenään. Niiden valtiolliseen elämään kuuluu hyvin keskeisenä oikeusvaltioperiaate. Siksi niille on aivan luontaista etsiä konflikteille oikeusjärjestelmän mukaista väkivallatonta ratkaisua. Demokratia ja oikeusvaltio kulkevat käsi kädessä. Siellä missä ei ole demokratiaa ei ole oikeusvaltiotakaan ja siellä missä ei ole oikeusvaltiota ei ole demokratiaa.  Näitä ei yksinkertaisesti voi erottaa toinen toisestaan.

Siellä missä vallitsee demokratia ja missä oikeusvaltioperiaate on kunniassaan pidetään arvossa myös ihmisoikeuksia. Valtio, jossa nämä periaatteet ovat poliittisen toiminnan lähtökohtia ei hevin käytä voimakeinoja toista samoja periaatteita kunnioittavaa valtiota vastaan. Voidaan siis hyvällä syyllä sanoa, että demokratia, oikeusvaltio ja ihmisoikeudet ovat pelkällä olemassa olollaan rauhaa vahvistavia tekijöitä. Nämä ominaisuudet ovat luonteenomaisia taloudellisesti ja sosiaalisesti kehittyneille valtioille. Siksi on täysin perusteltua väittää, että edistämällä tasapainoista taloudellista ja sosiaalista kehitystä eri puolilla maailmaa vahvistetaan myös kansainvälisen rauhan edellytyksiä. Siellä, missä on nälkää ja epätoivoa, näköaloja vailla oleva tulevaisuus, siellä on usein myös yhteiskunnallista epäjärjestystä ja laittomuutta. Sellaisessa ilmapiirissä turvautuminen väkivaltaan on jokapäiväinen ilmiö. Se koskee niin valtioiden sisäisiä oloja kuin myös niiden suhteita.

Suomella on ollut oma osuutensa sellaisen kehityksen edistämisessä, mikä vahvistaa oikeusvaltioperiaatetta ja siten myös ihmisoikeuksia. Tällaisissa asioissa on parasta edetä suurta ääntä pitämättä, sillä mikään valtio ei halua joutua julkisesti läksytetyksi sen johdosta, että sen oikeusjärjestyksessä saattaa olla parantamisen varaa. Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Pekka Hallberg on toiminut useassa maassa asiantuntijana  – omia saavutuksiaan korostamatta - niiden kehittäessä oikeusjärjestystään ja siihen kuuluvia lakeja ja instituutioita.

Hyvät kuulijat,

Parhaasta tahdosta huolimatta ei valtioiden välisiä kiistoja voida aina välttää. Avainasemassa on esiin nousevan konfliktin riskin varhainen tunnistaminen. Jos rauhanomaisesta ratkaisusta kiinnostunut ulkopuolinen taho – kuten Yhdistyneet Kansakunnat – tunnistaa konfliktin vaaran, se voi etsiä keinoja sovintoratkaisun löytämiseksi ennen kun tilanne on kärjistynyt niin, ettei sovintoratkaisua enää löydy.

Kansainvälinen oikeusjärjestys ja oikeuskäytäntö voivat silloin olla avuksi, jos molemmat osapuolet ovat valmiit noudattamaan siten syntyviä ratkaisuja. Aina ei sekään tie tuo tulosta. Kansainvälinen oikeus ei läheskään aina anna selkeitä, sellaisenaan toteuttamiskelpoisia vastauksia konfliktin takana oleviin kysymyksiin. Osapuolten näkemykset sen suhteen mitkä periaatteet tai oikeuskäytännöt ovat relevantteja juuri eri osapuolten kannalta iskevät usein yhteen.

**********

Kun Yhdistyneet Kansakunnat perustettiin vuonna 1945 eräs keskeinen tavoite oli kansainvälisen rauhan lujittaminen ja valtioiden välisten konfliktien rauhanomainen ratkaisu. YK:n peruskirjan seitsemännessä luvussa luetellaan ne toimenpiteet, johon YK:n turvallisuusneuvosto voi ryhtyä estääkseen valtioiden välisen riidan kärjistymisen. Ensin on yritettävä sovittelua, mutta jos siten ei edistytä on olemassa erilaisia painostuskeinoja, kuten  taloudellisia osapuolten saattamiseksi saman pöydän ääreen neuvottelemaan. Periaatteessa turvallisuusneuvosto voi käyttää myös sotilaallista voimaa osapuolten taivutteluun, mutta se on käytännössä jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi, koska turvallisuusneuvostossa on ollut erittäin vaikeata saada aikaan sellaisia päätöksiä.

Yhdistyneillä Kansakunnilla on – yhtä kaikki – edelleen varsin tärkeä rooli konfliktien ennalta ehkäisemisessä. Sen eri toimielimet ovat perustaneet erityisen yksikön, jonka tehtävänä on kehittää keinoja varhaisvaiheessa olevien konfliktien tunnistamiseksi, jotta niihin voidaan puuttua hyvissä ajoin. Periaatteessa koko YK:n suuri järjestökoneisto on tässä mukana. Totesin aikaisemmin, että konflikteja syntyy todennäköisimmin siellä, missä olot – sekä taloudelliset että sosiaaliset –ovat kehittymättömiä. Siksi myös YK:n kehitysjärjestöillä on näissä asioissa tärkeä rooli.

Monet muutkin kansainväliset järjestöt ovat rakennelleet omia ohjelmiaan, joiden tarkoituksena on riitojen rauhanomainen sovittelu. Maailmanpankki on yksi niistä. Suomalaisille tuttu Euroopan tuvallisuus- ja yhteistyöjärjestö, joka perustettiin vuonna 1975 Helsingissä pidetyn konferenssin periaatteiden pohjalle on sellainen järjestö. Eräs sen saavutuksista on sotilaallista luottamusta lisäävien toimien kehittäminen.

Kautta aikojen on ollut tavallista, että kun valtiot ajautuvat konfliktin partaalle alkaa sotilaallinen painostus. Se verhotaan usein sotaharjoituksiksi tai rauhanomaisiksi joukkojen uudelleen ryhmittelyksi. ETYJ:n piirissä on sovittu siitä, että tällaisista toimista on annettava hyvissä ajoin ennakkoilmoitus.  Myös ulkomaisia tarkkailijoita voidaan kutsua paikalle. Kun näin tehdään ei voida käyttää voimakeinoja yllättävästi, vaan myös laajemmalle kansainväliselle sovittelulle jää aikaa.

Jos sittenkin ajaudutaan aseelliseen konfliktiin on ryhdyttävä kriisinhallintatoimiin. Perinteisissä rauhanturvaoperaatioissa on lähtökohtana ollut se, että kriisin osapuolet toivovat ulkopuolisen tahon – usein YK:n – erottamaan riitapukarit toisistaan sijoittamalla niiden väliin kansainvälisiä joukkoja. Suomi on ollut mukana tässä toiminnassa vuodesta 1956, jolloin ensimmäinen suomalaisosasto oli valvomassa aselepoa Israelin ja Egyptin välillä. Vuosien varrella 36 000 suomalaista sotilasta on osallistunut YK:n rauhanturvaoperaatioihin. Suurimmillaan Suomella oli pari tuhatta sotilasta samaan aikaan näissä tehtävissä. Nykyisin joukot kerätään pääosin kehitysmaista. On operaatioita, joihin isäntävaltiot haluavat vain oman maanosansa maista rekrytoituja joukkoja. Usein tarvitaan myös vähintään pataljoonan suuruisia joukkoja, eikä meillä ole mahdollisuuksia lähettää niin suuria yksiköitä. Tämä rajoittaa pohjoismaalaisten osallistumista.

Myös muut järjestöt, mm NATO, ovat osallistuneet kriisinhallintaan, joskus YK:n tuen turvin, joskus ilman sitä. Tälläkin hetkellä Afganistanissa on pieni suomalaisosasto YK:n siunaamassa operaatiossa, jonka toteuttamisesta vastaa NATO. Tällaiset operaatiot ovat edelleen merkittäviä, koska niiden turvin voidaan rajoittaa voimakeinojen käyttöä ja suojella ennen muuta siviiliväestöä.

Hyvät kuulijat,

Lähtökohtana rauhan työssä pitäisi aina olla konfliktin ennalta ehkäiseminen – kuten olen jo edellä todennut. Tämä ymmärretään nykyisin entistä paremmin ja valmiuksia siihen on rakenneltu. Mutta jos siinä ei onnistuta ja konflikti puhkeaa, on varsinaisten kriisinhallintatoimien aika. Kun kiistan osapuolet tulevat vakuuttuneiksi siitä, että laihakin sopu on lihavaa riitaa parempi vaihtoehto voi välitystoimellekin olla tilaisuutensa.

Rauhanvälityksen onnistumisen kannalta on keskeisen tärkeää, että välittäjällä on selvä käsitys niistä arvoista, joiden varaan hänen toimintansa rakentuu. Arvot ovat usein sidoksissa itse kunkin kasvuympäristöön ja kulttuuriin, mutta on myös universaaleja, kaikille yhteisiä arvoja. Konfliktin osapuolia tulee kuunnella valppaana ja avoimin mielin. Keskeistä on, että heille asetetaan kysymykset niin, että ongelmakohtia valaistaan. Välittäjä onnistuu tehtävässään parhaiten jos hän rohkaisee osapuolia pyrkimään sovintoratkaisuun ja itse osoittaa uskovansa sen mahdolliseksi. Tärkeätä on myös, että neuvottelut käydään avoimuuden hengessä eikä mitään olennaista pyritä salailemaan. Vain siten syntyy onnistumisen kannalta välttämätön keskinäisen luottamuksen ilmapiiri. Tämän saavuttaminen ei useinkaan ole helppoa, sillä avoimuus saattaa heikentää jonkun osapuolen asemaa. On myös olennaista, että ketään ei jätetä kuulematta hänen sukupuolensa perusteella. Naisten poissulkeminen rauhanneuvotteluista jättää puolet väestöstä rauhanprosessin ulkopuolelle, jolloin ei missään nimessä voida puhua muusta kuin miesten rauhasta.

Hyvät kuulijat,

Samalla lailla kuin demokratia ja oikeusvaltio ovat erottamattomat, niin ovat myös oikeudenmukaisuus ja rauha. Oma kokemukseni Afrikasta on osoittanut, että välittäjän tulee toimia kansainvälistä oikeutta kunnioittaen, mutta se ei riitä. Välittäjä ei voi toimia syyttäjän tai tuomarin tavoin. Hän ei voi antaa armahduksia kriisin aikana tehdyistä rikoksista.

Valtioiden sisäisissä konflikteissa on usein kyseessä eri väestöryhmien väliset kiistat. Afrikassa ne ovat yleensä eri heimojen välisiä historiallisia kiistoja. Vaikka kiistan osapuolten väliset suhteet olisivat huonontuneet vakavasti, ei uusien rajojen vetäminen läheskään aina ole kestävä ratkaisu.

Monet ajattelevat ja jopa uskovat, että kun riidassa on saatu aikaan sovintoratkaisu –välittäjän avulla tai ilman sitä - ongelmat ovat takanapäin. Näin käy vain harvoin. Paljon tavallisempaa on se, että riidat putkahtelevat esiin yhä uudelleen. Sovintoratkaisu on aina kompromissi. Kun kompromissi tehdään jostain luovutaan jonkun kustannuksella. Ne, jotka tällöin voittavat vaikenevat. Ne, jotka katsovat hävinneensä nostavan asiasta suuren hälyn. Julkisuuteen syntyy helposti mielikuva, jonka mukaan ratkaisussa on epäonnistuttu.

Totesin jo aikaisemmin, että konfliktitilanteessa toimivan välittäjän on tehtävä itselleen selväksi omat arvonsa, joiden pohjalta hän toimii. On kovin tavallista, että kansainvälisissä suhteissa sanotaan – usein kevein perustein – että kaikilla meillähän on yhteiset arvot. Usein näin ei ole ainakaan käytännössä. Jos arvoja alkaa hieman tarkemmin analysoida käy ilmi, että samoilla sanoilla tarkoitetaan eri asioita. Sellaiset sanat kuin ”demokratia” tai ”vapaus” merkitsevät kovin eri asioita  erilaisissa poliittisissa kulttuureissa. Siksi on tärkeää, että käsitteet määritellään yhdessä mahdollisimman selvästi. Silloin vältetään ainakin yksi uusi riidan aihe.

Suomella on hyvät mahdollisuudet lisätä toimeliaisuuttaan kansainvälisten konfliktien sovittelussa.  Usein sanotaan, että jos Suomesta tulisi puolustusliiton jäsen sen mahdollisuudet toimia  välittäjänä heikkenisivät. Sitä en lainkaan usko. Norjalla on hyvin korkea profiili kansainvälisten riitojen sovittelijana. Samaa voidaan sanoa Kanadasta. Molemmat ovat saman puolustusliiton jäseniä. Ei se ratkaise mihin liittoihin maa kuuluu. Ratkaisevaa on toimivatko kyseisen maan edustajat uskottavasti ja tasapuolisesti etsien aitoja, kestäviä ratkaisuja.

Sovinto syntyy vain ja ainoastaan silloin kun riidan osapuolet sitä vilpittömästi tavoittelevat. Välittäjä ei voi väkisin rakentaa sovintoa. Hän voi vain helpottaa sen syntymistä kannustamalla ja rohkaisemalla osapuolia ratkaisun löytämisessä. Se vaatii paljon kärsivällisyyttä, usein vuosien työn. Se vaatii myös sitä, että välittäjä on niin riippumaton, että hän voi asettaa koko oman asemansa panokseksi ratkaisua etsittäessä. Vain riippumaton, täysin itsenäinen välittäjä on uskottava. Aivan toinen asia on sitten sellainen tilanne, jossa joku voimakas valtio tarjoaa taloudellista apua tai sotilaallista tukea sovinnon aikaansaamiselle. Silloin sellaisesta valtiosta tulee konfliktin kannalta omalla vastuullaan toimiva takaaja. Tällaistakin saatetaan tarvita, mutta kyseessä on selvästi oma lukunsa.

 Hyvät kuulijat!

Unelma kestävästä kansainvälisestä rauhasta on ikivanha. Sitä on tavoiteltu milloin milläkin tavalla, joskus ylivallalla. Sellainen oli aikoinaan Pax Romana. Sitä etsittiin Westfalenissa kolme ja puoli vuosisataa sitten. Kun ensimmäinen maailmansota päättyi ja muodostettiin Kansainliitto moni uskoi – myös moni suomalainen – että nyt on löydetty kestävä tapa maailmanrauhan turvaamiseksi. Samoin ajateltiin vuonna 1945 kun Yhdistyneet Kansakunnat perustettiin. Tiedämme, että nämä unelmat eivät ole toteutuneet – lisäisin siihen toiverikkaasti sanan ”vielä.” En kuvittele, että ne voisivat toteutua näköpiirissä olevana aikana. Ehkä onkin niin, että mitään yhtä kaiken kattavaa ratkaisua tähän ongelmaan ei olekaan olemassa. On tyydyttävä siihen, että osaratkaisuin ja tapauskohtaisin ponnisteluin pyritään lujittamaan rauhaa. Se on riittävän arvokas tavoite sinänsä. Se sopii myös meidän maallemme.