Euroopan unionin valtiot ja kirkot rauhantekijöinä

Presidentti Martti Ahtisaaren puhe Helsingin yliopiston Teologisen tiedekunnan foorumissa

Helsinki, 18 February 2010

Hyvät kuulijat,

Haluan kiittää lämpimästi Helsingin yliopiston teologista tiedekuntaa ja erityisesti professori Markku Heikkilää kutsusta puhua tässä tärkeässä foorumissa. Minua on pyydetty puheessani keskittymään kirkkojen ja uskontojen rooliin rauhantyössä ja perustaa esitykseni kansainvälisten konfliktien sovittelussa tekemiini havaintoihin kolmenkymmenen vuoden ajalta. Tuon esiin erityisesti kokemuksiani Balkanilla ja Namibiassa sekä Turkin EU -jäsenyysneuvotteluihin liittyviä haasteita ja mahdollisuuksia. Pyrin vastaamaan omasta kokemuksestani kysymykseen mihin uskontoja tarvitaan rauhanvälityksessä.

**********

Hyvät ystävät,

Toimessani vielä Suomen tasavallan presidenttinä sain 5. toukokuuta 1999 puhelinsoiton Washingtonista. Tämä käynnisti neuvotteluprosessin, jossa yhdessä Venäjän entisen pääministerin Viktor Tsernomyrdinin ja Yhdysvaltain apulaisulkoministeri Strobe Talbottin kanssa neuvottelimme Kosovon kriisin lopettamisesta. Tämä prosessi huipentui kesäkuun 2. päivänä samana vuonna, kun tapasin yhdessä Viktor Tshernomyrdinin kanssa Jugoslavian presidentin Slobodan Milosevicin Belgradissa. Kosovon kriisi saatiin päätökseen, mutta Kosovon valtion statuksen määrittäminen vei minut vielä uudelleen Kosovon asioiden pariin vuonna 2005, kun YK:n silloinen pääsihteeri Kofi Annan nimesi minut erityisedustajakseen Kosovon status prosessissa. Tässä prosessissa uskonnollisilla kysymyksillä oli merkittävä rooli ja palaan tähän myöhemmin esityksessäni.

Kesken toukokuun 1999 Kosovon rauhanprosessin kiireiden tapasin sveitsiläisen teologin, professori Hans Küngin Mäntyniemessä. Puhuimme hänen kanssaan siitä, miten uskonnot voisivat toimia  konfliktien  rauhanomaisten ratkaisujen edistäjinä. Totesimme asiaan liittyvän ongelmallisuuden, mutta myös sen ratkaisun mahdollisuuden. Uskonnot  muodostavat sosiologisesti tarkastellen valtajärjestelmiä. Uskonnot voivat vahvistaa ja luoda valtapiirejä, joiden luonnetta emme pysty ennakoimaan. Ne voivat  kärjistää ja kasvattaa konflikteja tai sitten ne voivat  lientää niitä ja auttaa sovinnon tekoa. Totesimme siinä hetkessä ennen kaikkea, että on tärkeä  nähdä uskontojen erilaiset mahdollisuudet ehkäistä sotien syntymistä ja purkaa jo alkanutta väkivallan käyttöä.

Hans Küngin ansiona on pidettävä sitä, että hän on toiminut  rauhan ja kansojen välisen yhteisymmärryksen lisäämiseksi Maailmaneetos-projektinsa välityksellä. Sen keskeisiä käsitteitä ovat humaanisuus, toleranssi, dialogi ja eetos. Niiden kasvu maailman uskontojen  piirissä loisi  uudenlaisia mahdollisuuksia rauhantyölle. Küng korostaa, ettei uskontojen välisen vuoropuhelun  ja yhteistoiminnan tavoitteena ole  luoda uskontojen ykseyttä sulauttamalla niitä toisiinsa, vaan väkivallan ja sorron vähentäminen, rauhan aikaansaaminen kansojen ja kansanryhminen, etnisten enemmistöjen ja vähemmistöjen välille.

Jotta tämä voisi onnistua  tarvitaan myös laaja tietoisuuden muutos eri uskontojen ja kulttuurien  piirissä. Muutoksen  pontimena  tulisi olla  huoli yhteisestä tulevaisuudestamme. Tietoisuuden muutoksen tapeellisuus on kirjattu mm. vuoden 1993 Chicagon globalin etiikan julistukseen, joka syntyi kansainvälisessä yhteistyössä Hans Küngin johdolla. Omalta osaltani olin sitä tukemassa yhdessä emeritus arkkipiispa Mikko Juvan kanssa.

Kirkkojen piirissä näyttäisi olevan vahvistumassa käsitys siitä, että jokaista uskonvakaumusta, jolla katsotaan voitavan oikeuttaa väkivalta toisia kohtaan voidaan pitää vaarallisena harhaoppina. Ei tarvitse kuitenkaan lukea paljoakaan  uskontojen pyhiä, historiaan viittaavia, väkivaltaa  sisältäviä kirjoituksia, voidakseen todeta niiden luovan ongelmia. Miten niitä tulisi tulkita siten, etteivät ne olisi yllyttämässä voiman ja väkivallan käyttöön? Tässä on paljon haastavaa työtä tutkijoille.

**********

Tässä kohtaa haluan tuoda esiin erityisesti mieltäni painavan kysymyksen, nimittäin naisiin kohdistuvan syrjinnän ja uskontojen välisen suhteen. Viime vuonna minut kutsuttiin presidentti Nelson Mandelan perustamaan ryhmään nimeltä ”The Elders”. Ryhmän nimi viittaa Afrikan kulttuureihin, joissa yhteisön vanhinta pidetään arvossa ja jonka viisauteen nojataan erilaisissa ongelmatilateissa. Ryhmän puheenjohtajana on arkkipiispa Desmond Tutu ja muita jäseninä ovat: YK:n entinen pääsihteeri Kofi Annan; Intian parlamentin entinen jäsen, ihmisoikeuksien, köyhien aseman ja naisten oikeuksien parissa elämäntyönsä tehnyt Ela Bhatt; Algerian entinen ulkoministeri ja YK:n pääsihteerin entinen erityisedustaja Afghanistanissa Lakhdar Brahimi; Norjan entinen pääministeri Gru Harlem Brundtland; Brasilian entinen presidentti Fernando Cardoso; Yhdysvaltain entinen presidentti Jimmy Carter; Mozambiquen entinen koulutus – ja kulttuuriministeri, kansainvälisesti tunnetuimpia naisten ja lasten oikeuksien ajajia Graca Machel ja Irlannin entinen presidentti Mary Robinson. Kokoontumisemme alkavat arkkipiispa Tutun johdolla hiljaisella rukoushetkellä.

Elders-ryhmän jäsenistä erityisesti Jimmy Carter ja Mary Robinson ovat puhuneet naisten ja uskontojen välisestä suhteesta. Presidentti Carter, joka vastikään täytti 85 vuotta, nosti asian esiin puhuessaan viime joulukuussa Australiassa järjestetyssä maailman uskontojen kokoontumisessa. Hän toi esiin kuinka naisten täyden ja tasa-arvoisen aseman saavuttaminen on estetty useissa uskoinnoissa, joissa naista ei pidetä miehen kanssa tasavertaisena yksilönä. Tämä omalta osaltaan edistää ja ylläpitää ajattelua siitä, että naisiin kohdistuva väkivalta ja sorto olisi hyväksyttävää. Uskontojen ruokkima ajatus siitä, että nainen on miestä alempiarvoinen jumalan silmien edessä antaa ikään kuin oikeutuksen aviomiehelle pahoinpidellä vaimoaan, sotilaalle raiskata naissiviilin, työnantajalle maksaa naispuoliselle työntekijälleen miespuolista vähemmän palkkaa ja vanhemmille päättää tyttösikiön kohtalo aborttiin. Näin ollen uskonto voidaan nähdä yhtenä naisiin kohdistuvan syrjinnän ja alistamisen syistä.

Mary Robinson on korostanut, että tarkoitus ei ole hyökätä uskontoja vastaan sinällään, vaan tuoda esiin kuinka uskontoja on käytetty naisten alistamiseen tähtäävässä ihmisten manipuloinnissa. Tunnistamme myös kuinka esimerkiksi Afrikassa kirkot ovat toimineet suurimpana naisten emansipaation moottorina. Totta kuitenkin on, että uskontojen sulkiessa naiset pois hierarkioistaan ja rituaaleistaan, ne samalla väistämättömästi luovat kuvaa naisista miehiä alempiarvoisina. Meidän on aina korostettava sitä, että ihmisoikeudet ovat kaikille yhtäläiset. Toivon todella, että tämä viestimme kuullaan ja siihen tartutaan myös uskontojen tutkimuksen piirissä.      

**********

Hyvät ystävät,

Balkanin konflikteissa uskonnoilla on ollut oma roolinsa. Muutamien vuosien aikana Balkanilla käytiin läpi Euroopan lähihistorian väkivaltaisin aikakausi.

Titon  kommunistisessa Jugoslaviassa uskontojen vaikutus pyrittiin minimoimaan ja yhteiskunnallisen elämän arvopohja maallistamaan. Uskonnolliselle  kasvatukselle ei annettu mahdollisuuksia, jonka avulla uskonnollisen perinteen elämää säilyttävä ydinsanoma olisi säilynyt. Kun Jugoslavia hajosi, etniset ryhmittymät alkoivat kilpailla vallasta. Syntyi  rajoittamaton etnonationalismi, jonka käyttövoimana oli pitkälti 2. maailmansodan aikaiset selvittämättömät  konfliktit. Kielen ja historian lisäksi  uskonnosta tuli tärkeä kansallisen identiteetin määrittäjä. Serbialaisuuteen kuului ortodoksisuus, vaikka sen opillisista käsityksistä tiedettiin varsin vähän. Kroatialaista mentaliteettia leimasi roomalais-katolisuus. Bosnialaiset määriteltiin muslimeiksi siitä riippumatta oliko heillä omakohtaista uskonnollista suhdetta Islamiin.

Balkanilla tapahtunut ”Etninen puhdistus”, joka kätki väkivallan ja raakuudet, saattoi osaltaan perustua uskonnollisiin ennakkoluuloihin Islamista. Kun kulttuuri tahdotttin tuhota, sen pyhiä paikkoja ja kulttiesineitä häväistiin ja  hävitettiin. Kun alkeitakaan uskontojen yhteisistä päämääristä ja pyhistä  tehtävistä ei tunnettu Balkanilla, eikä haluttu oppiakaan, taistelua  motivoitiin kummallakin puolella  irralleen reväistyillä  iskulauseilla. Puuttuvan uskonnollisen sivistyksen johdosta niitä ei osattu kyseenalaistaa, jos halua siihen olisi ollut.

Kun uskonnon ja nationalistisen uhon välille ei tehdä eroa, uskontoa voidaan käyttää perustelemaan  kansallisia, poliittisia  ja väkivaltaisiakin tavoitteita. Näin  on käynyt mm. Balkanin kriiseissä.  Viittasin Oslon Nobel -puheessani  uskontojen eri vuorovaikutusmahdollisuuksiin valtiollisten elimien kanssa. Uskonnon avulla voi lietsoa ihmismielen tekoihin, joita hän jälkeenpäin katuu. Uskonnon avulla voi myös rakentaa rauhaa, joka tuottaa onnellisuutta yhteisölle ja yksilöille. Jotta voisimme erottaa mistä milloinkin on kyse tarvitaan uskonnollista sivistystä, johon kuuluu kyky lukea uskontojen perimmäisiä ajatuksia ja erottaa ne niille vieraista itsekkäistä tarkoitusperistä.

Uskonnot ovat ambivalentteja  samoin kuin useat muutkin  kulttuurin ilmiöt. Taidetta, musiikkia, oikeusjärjestystä voidaan myös käyttää tavalla, joka on vierasta niiden lähtökohdille. Jos lain henkeä ei pyritä noudattamaan, lain kirjain saattaa johtaa kovuuteen, ymmärtämättömyyteen ja jopa vääryyteen.

Uskonto usein liittää tai erottaa ihmisiä toisistaan – ainakin jossain määrin. Kosovon kriisin  alkuvaiheissa saatoin todeta, miten Serbian ja Venäjän historiallisen ja etnisen yhteenkuuluvuuden lisäksi ortodoksisuudella oli valtioiden välisiä suhteita vahvistava merkitys. Aluksi näytti jopa siltä, että Venäjän edustaja Viktor Tsernomyrdin olisi toiminut Milosevitcin ”asianajajana”. Vasta kun aloitimme Venäjän ja Yhdysvaltojen kanssa  kolminkeskiset neuvottelut tilanne muuttui. Tsernomyrdinin roolin muutos olikin välttämätön edellytys työmme onnistumiselle.

Tulisiko meidän siis vetää se johtopäätös, että uskonnon vaikutus ja siitä syntynyt yhteenkuuluvuus pitäisi unohtaa? Tuskin. Minulla on toisenlaisiakin  kokemuksia uskonnollisen yhteisön merkityksestä rauhanneuvottelussa. Ne ovat  1970-luvulta Namibiasta, jonka itsenäistymisprosessin parissa tein töitä yli kymmenen vuotta. Aloittaessa työni Namibiassa tein selvitystyötä siitä, mitä maassa oli oikein tapahtunut. Tässä työssä maassa edelliseltä vuosisadalta toimineesta suomalaisesta lähetystyöstä  oli apua. Useat Namibian sissiliikkeen SWAPO:n jäsenistä olivat käyneet lähetysseuran ylläpitämiä kouluja ja suomalaiset olivat heille tuttuja. Kun viralliset tiedon kanavat eivät tuoneet tilanteeseen selvyyttä käännyin mm. seurakuntien työntekijöiden puoleen. He tiesivät mitä maassa tapahtui  paremmin kuin ruohonjuuritasosta etäällä olevat virkamiehet. Heillä oli rohkeutta kertoa vaikeita asioita ja käsitellä ankaran todellisuuden kipukohtia. Kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen sitoutuminen toden puhumiseen auttoi ja vasta kirkkojen kautta saamani tiedon perusteella vaihtoehdot ja rauhanteon edellytykset alkoivat selvitä minulle. Kirkot saattavat olla  korvaamaton apu rauhanvälitysprosessissa, joka  tapahtuu usein hämäävän informaatiosodan keskellä.

Joskus uskonnon panos rauhanprosessin onnistumisessa saattaa olla hyvin konkreettinen. Balkanin neuvotteluissa luostarit saattoivat tarjota rauhallisen ja turvallisen kokoontumispaikan. DDR:n kynttilävallankumouksen  valmisteluille kirkot tarjosivat suojapaikan, jossa voitiin arvioida yhteiskunnan tilaa ja miettiä parannusmahdollisuuksia sekä pohtia sitä mikä valtion johdossa oli moraalisesti hyväksyttävää tai hyljättävää.

Kriisit ja niiden ratkaisujen jälkeiset ajat luovat yksinäisiä ihmisiä, jotka eivät ole voineet tai voi kertoa kokemuksistaan, epäoikeudenmukaisuudesta, väkivallasta ja raiskauksista. joita siviiliväestö erityisesti kohtaa. Avuttomuus ja luotettavien puolustajien puuttuminen lisäävät ahdistusta ja ehkäisevät arkeen ja työhön palaamista. Kriisinhallintatyöntekijöiden yksinäisyyttä lisää puolestaan  telekommunikaation ja postiyhteyksen puuttuminen. Yksinäisyyden muurin murtamisessa uskonnollisilla yhteisöillä on tärkeä tehtävä. Rippisalaisuuden pitävyyteen ihmiset ovat tottuneet  luottamaan. Henkisellä tuella on kriisitilanteissa oleellinen voima luotaessa uskoa tulevaisuuteen. Kirkkojen diakoniaan kohdistuu luonnollisesti suuria odotuksia.

Kun Kosovo helmikuussa 2008  julistautui itsenäiseksi ja pyrkii uudistumaan Milosevicin hirmuhallinnon jälkeen, sen vaikeimpia tehtäviä on luoda yhteiskunta, joka ottaisi huomioon Kosovon eri yhteisöt oikeudenmukaisella tavalla. Tärkeää on luoda yhteiskunta, joka ei perustu vastakkainasettelulle eikä minkään osapuolen katkeruudelle.

**********

Hyvät ystävät,

Rauhanneuvotteluun liittyy useita moraalisia kysymyksiä, joihin tulee vastata ennenkuin ryhtyy työhön. Eräs niistä tuli kohdalleni juuri Kosovon rauhanneuvotteluissa 1999. Tavoitteenamme oli saada  presidentti Milosevic  hyväksymään rauha sellaisin ehdoin, jotka sopisivat Venäjällekin.

Yritys oli epävarma, sillä muistissa oli diplomatian epäonnistuminen lähellä Pariisia sijaitsevassa Rambouilletissa 24.3.1994. Tuolloin rauhansopimusehdotus jäi hyväksymättä ja NATO aloitti pommitukset Jugoslavian sotilaskohteisiin. Kysyinkin itseltäni ottaisinko  rauhanneuvottelujen epäonnistumisen riskin, johon kuului mahdollinen väkivallan eskalaatio?

Rauhanneuvottelija joutuu tällaisissa  tilanteissa  harkitsemaan, onko hän valmis uhrautumaan ja ottamaan vastaan kritiikin, joka epäonnistumisesta seuraa. Omaan persoonaan tulee kohdistumaan erilaisia paineita ja hämäysyrityksiä sekä perättömiä väitteitä. Tärkeää on silloin, että on selvittänyt itselleen tehtävän moraalisen oikeutuksen.

**********

Olin mukana perustamassa vuonna 2004 riippumatonta komissiota nimeltä ”Independent Commission on Turkey”, jonka tehtävänä on toimia puolueettomana toimijana Europan unionin, sen jäsenvaltoiden ja Turkin välillä Turkin EU-jäsenyysprosessissa. Johtamani komission jäsenet ovat entisiä EU:n komissaareja, ministereitä ja merkittäviä virkamiehiä kotimaissaan. Julkaisimme ensimmäisen raporttimme Turkin EU-suhteista vuonna 2004, jonka jälkeen EU aloitti jäsenyysneuvottelut Turkin kanssa seuraavana vuonna. Turkki oli vuonna 1999 valittu EU:n jäsenvaltiokandidaatiksi. Tämän jälkeen olemme vierailleet säännöllisesti sekä Turkissa että sen jäsenyyden kannalta merkittävissä jäsenmaissa ja pitäneet yllä keskustelua Turkista EUn instituutioissa. Turkin jäsenyysneuvottelujen saamien ikävien sävyjen vuoksi päätimme tehdä uuden raportin vuonna 2009.  Raportti julkaistiin viime syyskuussa, minkä jälkeen olemme kiertäneet 14 Euroopan kaupungissa esittelemässä raporttia laajalle yleisölle ja keskustelemassa Euroopan valtioiden päämiesten kanssa Turkin EU-jäsenyysprosessin haasteista ja mahdollisuuksista.

Euroopan unionin monissa jäsenvaltioissa herättää pelkoa ajatus siitä, että Turkin noin 72 miljoonaa muslimia liittyvät EU:n kansalaisiksi, unionin oikeuksien ja velvollisuuksien piiriin. Mielestäni meidän tulisi ehdottomasti päästä yli tästä pelosta, sillä Turkin sulkeminen Euroopan unionin ulkopuolelle ei palvele Turkkia eikä muuta Eurooppaa. Turkissa EU-jäsenneuvottelut ovat merkittävästi uudistaneet yhteiskuntaa ja vahvistaneet maan demokratiakehitystä. EU puolestaan tarvitsee Turkin kaltaista jäsenvaltioita, sen kasvavia markkinoita ja nuorta työvoimaa. Ennen kaikkea Turkin maantieteellinen sijainti ja sen suhteet naapurivaltioihinsa tekevät siitä merkittävän toimijan Lähi-idän rauhanprosesseissa.

Johtamani Turkki-komission tarkoituksena ei ole edistää sellaista ajattelua, että Turkkia tulisi kohdella muista jäsenvaltioiksi pyrkivistä poikkeavalla tavalla. Merkittävää onkin, että Turkki voi liittyä EU:n jäseneksi vain jos se täyttää jäsenvaltoille asetetut niin kutsutut Kööpenhaminan kriteerit. Turkin tulee siis käydä läpi sama tie, kuin kaikkien muidenkin unioinin jäsenvaltioiksi pyrkivien. Tämän päivän Turkki ei ole valmis liittymään Euroopan unioniin, mutta sen jäsenneuvottelujen turha estäminen tai vaikeuttaminen lähettävät ikävän viestin maailmalle EU:sta, joka sulkee muslimivaltion pois unionista.

Saadaksemme prosesin jälleen liikkeelle olemme kehottannet EU:n jäsenmaita  sitoutumaan niihin lupauksiin, joita ne ovat antaneet. Ilman tätä ei luottamusta synny. Näin ollen jos Turkki prosessin päätyttyä täyttää jäsenvaltioille asetetut kriteerit, siitä pitäisi tulla EUn jäsenvaltio. Toivon todella, että näin tapahtuu ja Turkki jatkaa aloittamallaan uudistusten je kehityksen tiellä.

Kuten jo totesin, Turkin EU –jäsenyysneuvotteluihin liittyy uskonnollinen ulottuvuus. Tämän hälventämiseksi Euroopassa tulee löytää uusia tapoja kulttuurien ja uskontojen rinnakkaiseloon. Luottamuksen synnyn kannalta uskontojen välisellä vuoropuhelulla ja yhteistoiminnalla on tärkeä merkitys.

Jos onnistumme  hälventämäään Euroopan uskonnollisten yhteisöjen pelot Islamia kohtaan ja toisaalta  luomaan  yhteistyötä ja keskinäistä aitoa arvonantoa  korostavan ilmapiirin eri osapuolten välille, voimme  odottaa myös poliittisella tasolla  myönteisiä tuloksia. Meistä riippuu paljolti se, mitä jossakin uskonnossa pidämme sen aitona ytimenä, jonka kanssa olemme vuorovaikutuksessa. Vai kiinnitämmekö  huomiomme jonkin uskonnon piirissä havaittaviin negatiivisiin ilmiöihin ja annamme niiden muovata  kokonaiskäsityksemme.

Turkin pääministerin Erdoganin aktiivinen osallistuminen uskontojen ja kulttuurien yhteistyötä edistävään niin kutsuttuun Sivilisaatioiden allianssiin, Alliance of Civilizations, viittaa siihen, että Turkissa on halua ja pyrkimystä monikulttuuriseen, uskontodialogia edistävään vuorovaikutukseen. Vastaanottaessaan ”Alliance of Civilization” projektin raportin Istanbulissa vuonna 2006 tuolloinen YK:n pääsihteeri Kofi Annan lausui: ”Meidän on aloitettava siitä ja tähdennettävä sitä, että ongelmana ei ole Koraani, ei Toora eikä Raamattu. Todellakin, olen useasti sanonut, että ongelma ei ole  (uskontojen) uskossa vaan uskovissa ja siinä miten he  käyttäytyvät toisaan kohtaan.” Ihmisen  omat valinnat ratkaisevat muodostuuko uskonnosta rauhan vai väkivallan väline.

Hyvät ystävät,

Sodan voittaminen ole niin vaikeaa kuin oikeudenmukaisen rauhan rakentaminen. Tähän työhön tarvitaan uudenlaisia viestinnän ja vuorovaikutuksen taitoja, joiden avulla voidaan ottaa huomioon ihmisten uskonnolliset ja kulttuuriset taustat. Tarvitaan kykyä uudenlaiseen dialogiin, joka perustuu vastavuoroiseen antamiseen ja saamiseen. Monikulttuurisessa yhteisössä tarpeellisen uskontodialogin toteuttamisessa kirkoilla ja uskonnollisilla yhteisöillä on suuri vastuu.

Lopuksi haluan palata vielä Oslossa joulukuussa 2008 pitämääni Nobel -puheeseen. Puheessani totesin, että uskonnot ja kirkot voivat olla kärjistämässä kriisejä, mutta ne voivat myös luoda sopua ja edistää pysyvää rauhaa, sillä rauha syntyy ihmismielessä. Rauha on tahdon asia ja meidän ei tule hyväksyä mitään uskonollisia tai kulttuurisia syitä siihen miksi emme pystyisi ratkaisemaan konflikteja. Toivon, että tämä positiivinen ajatus rauhan mahdollisuudesta jää teille kaikille tänään mieliin.

 Kiitos.