2010-luvun globaalit ongelmat ja haasteet

Presidentti Martti Ahtisaaren puhe Oulun yliopiston Martti Ahtisaari Instituutin seminaarissa

Oulu, 8 February 2010

Hyvät kuulijat,

 Viime aikoina on ollut kova pula hyvistä uutisista. On ollut hirvittäviä luonnonmullistuksia, kuten maanjäristys Haitissa. Afganistanista tai Irakista ei liioin ole tullut toiveita konfliktien rauhanomaisesta ratkaisusta. Yhdysvalloissa näyttää siltä, että presidentti Obaman suurin odotuksin alkanut presidenttikausi on ajautunut ensimmäisiin vakaviin vastoinkäymisiinsä.

Ankara taloustaantuma rasittaa armottomasti eräitä EU-maita, jotka ovat kyyryllään suuren velkataakkansa alla. Monen aikaisemmin hyvin menestyneen eurooppalaisen maan pankit ovat samassa ankarassa tilanteessa kuin missä ne olivat meillä parikymmentä vuotta sitten.  Kotimaankaan uutiset eivät oikein anna aihetta iloon. Työmarkkinoilla ei näytä sopua löytyvän sellaisista linjaratkaisuista, joita tarvittaisiin, kun suuret ikäluokat siirtyvät eläkkeelle. Tämän päivän työttömyys vaikeuttaa aivan ymmärrettävästi sellaista suunnittelua, jota tarvitaan kun lähivuosina siirrytään vähenevän työvoiman ja kasvavan hoivatyön tarpeen aikaan.

En halua aloittaa tätä puhettani pelkästään kertaamalla jo kaikille tuttuja huonoja uutisia lisäämättä siihen  sanomaa paremmista ajoista: Nyt ymmärretään, että vuonna 2008 alkanut ankara taloustaantuma  on ollut eräiden virheellisten perusolettamusten takia mahdollinen. Vallitseva talousteoria on jo parin vuosikymmenen ajan perustunut siihen, että ihmisten taloudellinen käyttäytyminen on aina rationaalista. Itse asiassa on aika merkillistä, että tällainen ajattelutapa on saanut niin hallitsevan jalansijan. Amerikkalaisen uutisviikkolehti Newsweekin päätoimittaja Fareed Zakaria toteaa äsken ilmestyneessä kirjassaan, että taloushistoriassa on lukuisia esimerkkejä siitä, miten usko markkinoiden rationaaliseen käyttäytymiseen on osoittautunut harhaksi. Hyvän esimerkin taloudellisen päätöksenteon eksymisestä aivan irrationaalisille turuille tarjoaa 1630-luvun Hollannin tulppaanivillitys. Turkista Hollantiin kotiutuneiden tulppaanien eri lajikkeista käytiin huikeata kilpailua ja tavoitteena oli jalostaa musta tulppaani. Näissä kisoissa yhteen tulppaaniin vaihdettiin kokonaisia kaupunkitaloja – ja oltiin varmoja, että hinnat vain nousevat. Kaikki tämä loppui tietysti täyteen katastrofiin. Tässä on esimerkkiä kyllin siitä, että ei kaikki taloudellinen päätöksenteko aina ole kovin rationaalista. Sitä se ei viime vuosien aikana näyttänyt olleen liioin Wall Streetilla tai monissa muissa maailman finanssikeskuksissa.

Ajat ovat ankeat, mutta eivät niin ankeat, ettei päivä mistään pilkottaisi. Viime viikolla saatiin jo vahvoja merkkejä siitä, että elpyminen, myös tehdasteollisuuden elpyminen on jo alkanut eräissä suurissa EU-maissa kuten Italiassa, Ranskassa ja Saksassa. Kasvuluvut ovat jälleen yllättäneet ennustajat – ne antavat nyt odotettua toiverikkaamman kuvan tulevaisuuden näkymistä. Suomessakin, missä metsäteollisuus on viime aikoina kärsinyt raskaasti ja missä tuotantolaitoksia on ajettu alas on merkkejä siitä, että suunta taitaa muuttua. Kaikista supistuksista huolimatta syntyy myös uutta. Viime vuonna metsäteollisuus oli toisena eri teollisuudenhaaroista uusine investointeineen. Näyttää siltä, että tänä vuonna se saattaa olla ensimmäinen. Luvut ovat pieniä parempiin aikoihin verrattuna, mutta ne osoittavat, että vallalla ei ole antautumismieliala vaan tavoitteena on uudistuminen.

Tämän päivän näkymät, olivatpa ne sitten synkkiä tai toiveita herättäviä eivät saa liiaksi hallita ajatuksiamme. On katsottava asioita avarammasta näkökulmasta ja pitemmällä aikavälillä. On rohkeasti  kysyttävä olemmeko ehkä suorastaan maailmanlaajuisen, todella globaalin talousrakenteiden ja poliittisen vaikutusvallan uusjaon kynnyksellä. Osittain tämä on jo alkanut. Dramaattisen havaintoesimerkin tarjosi viime syksyn ilmastokonferenssi Kööpenhaminassa. EU:ssa oli asiassa tehty uranuurtajatyötä tai asetettu konkreettisia tavoitteita toiminnalle. Oli menty sitäkin pidemmälle. Oli sitouduttu. Kööpenhaminassa nähtiin, että kun EU:n esimerkillä ei ollut mitään vaikutusta muihin EU yksinkertaisesti syrjäytettiin. Yhdysvallat, yhdessä Brasilian, Etelä-Afrikan, Intian ja Kiinan kanssa sivuuttivat EU:n, Japanin ja Venäjän sekä muut ja sopivat keskenään päätöslauselmasta, jolla verhottiin vakava epäonnistuminen. Se kertoo siitä, että maailmannäyttämölle on astunut uusia suuria toimijoita, jotka haluavat nyt päärooleja. On tietenkin epärealistista sivuuttaa tällaisissa suurissa asioissa EU:ta tai Japania, Venäjääkin, koska niiden merkitys käytännön lopputuloksen kannalta on keskeinen. Olennaista kuitenkin on, että muutama vuosi sitten sellainen ei olisi voinut tulla kysymykseenkään.

Usein sanotaan, että nyt on meneillään kansainvälisen talouden korttien uusjako. Valtit ovat nyt tämän ajattelutavan mukaan mailla, joita kutsutaan lyhenneellä BRIC eli Brasilia, Intia, Kiina ja Venäjä. Jos ryhmän jäsenyys perustuu kansantalouden kasvuun ja laajuuteen niin Venäjä on tässä  väärässä seurassa. Sen kasvulukuja ei voi verrata Brasiliaan, Intian eikä Kiinan kasvulukuihin. Nämä kolme muuta ovat sitä vastoin kansainvälisen talouden uusia toivoja ja nopeita nousijoita. Ne ovat myös selvinneet globaalista taloustaantumasta vanhoja teollisuusmaita paremmin. Niiden kasvuluvut ovat edelleen miltei huimaavia, varsinkin Kiinan osalta.

Myös Yhdysvallat näyttää jälleen kerran, että sen kriisinsietokyky on vertaansa vailla. Vaikka nyt kokemamme vakava taantuma alkoi juuri Yhdysvalloista se näyttää silti olevan myös ensimmäisten siitä selviytyjien joukossa. Tuotantoluvut ovat lähteneet terveeseen nousuun, vaikka työttömyystilanne edelleen on vakava.  Yhdysvalloissa on otettu melkoinen riski, kun julkisen vallan elvytystoimet , joita rahoitetaan valtion velanotolla,  ovat saavuttaneet ennennäkemättömät mittasuhteet.  Kriisistä on myös opittu. Presidentti Obaman hallinto suunnittelee mm finanssisektorin toiminnan valvonnan olennaista tehostamista. Tästä tullaan vielä käymään kovaa kädenvääntöä, sillä vastakkain ovat sekä taloudelliset konkreettiset edut että myös ideologiset tekijät.

Suomalaisilla on kaikki syy toivoa, että myös itäinen naapurimme pääsisi todella aidolle kasvu-uralle. Tähän mennessä Venäjän kansantalouden saavutukset ovat riippuneet aivan liian suuressa määrin energian ja alhaisen jalostusasteen tuotteiden viennistä. Presidentti Medvedev on puhunut yhä uudelleen maan modernisoinnin tarpeesta. Samalla hän on todennut, että jäljellä on vielä paljon neuvostokauden painolastia. Viime vuodet ovat olleet vaikeasti ennalta arvioitavissa, sillä joskus ovat vapaamielisemmät tuulet puhaltaneet, joskus taas vanhoilliset vihurit.

Maan talouselämää on vuoroin yksityistetty ja jälleen valtiollistettu. Suuntaa ei vieläkään ole näkyvissä. Olennaista on kuitenkin se, että maan johto on selvillä siitä, mihin suuntaan maata olisi kehitettävä. Ongelmia ei enää salailla vaan ne tunnustetaan avoimesti. Tämän on todennut mm Suomen Pankin idäntalouksien tutkimuslaitoksen Venäjä-ekspertti tohtori Pekka Sutela. Venäjällä ollaan vielä kaukana tilanteesta, jossa suuri maa on ottanut täysimääräisesti käyttöönsä huikeat voimavaransa, niin inhimilliset kuin aineellisetkin. Meille Venäjä on historiallinen suuri kauppakumppani ja tärkeä se on tänäkin päivänä. Silti on selvää, että kasvun varaa on taloussuhteissamme vielä todella paljon. Suomalaiset yrittäjät, samoin kuin monet muutkin odottavat ennen muuta päivää, jolloin Venäjästä tulee aito oikeusvaltio. Silloin sinne uskallettaisiin myös sijoittaa nykyistä paljon enemmän.

Monet ovat jo rientäneet julistamaan, että on alkanut Aasian vuosisata. Kiinassa taas sanotaan, että se on vain ottamassa takaisin vanhan roolinsa. Olihan se 1700-luvulla vielä tuotannoltaan maailman johtava maa. On erinomainen asia, että maailmassa on maita, jotka kohentavat kasvullaan kansalaistensa elintasoa ja vaikuttavat hyvin myönteisellä tavalla koko kansainväliseen talouteen. Kiinan menestys on tässä mielessä ilon aihe. Intia on viimeinkin vapautumassa köyhyyden kahleista. Brasilia, tuo ikuinen lupaus, alkaa vähitellen toteutua.

Samalla kun kaikki tämä on syytä tunnustaa on hyvä myös muistaa, että maailman taloushistoriassa on ennenkin nähty huikeita kasvukausia, joiden on ennustettu jatkuvan hyvinkin pitkään. Voimakas kasvu näyttää liittyvän talouden sellaiseen kehitysvaiheeseen, missä aitoa kasvua rajoittaneet aidat kaatuvat. Tapahtuu suuri sisäinen rakennemurros, jossa väkeä siirtyy alhaisen tuottavuuden aloilta korkeamman tuottavuuden aloille. Kun vielä säästämisaste on tässä vaiheessa korkea, se luo pääomia, joilla rakennemuutos voidaan rahoittaa. Toisen maailmansodan jälkeen tällaisia talousihmeitä on nähty esimerkiksi Etelä-Koreassa ja Japanissa. Vielä pari vuosikymmentä vuotta sitten arveltiin, että Japanin huikea talouskasvu ja sen menestyksellinen tuotekehitys tekisi siitä Yhdysvaltojen veroisen tekijän maailmantaloudessa. Niin ei ole käynyt. Häikäisevä kasvuvauhti on laantunut ja Japani elää nyt vakaata hitaan kasvun kautta, aika ajoin jopa kasvu on kokonaan tyrehtynyt. Se on yksi esimerkki siitä, miten suuren murroksen jälkeen – kun säästämisaste on vähentynyt ja elinkeinorakenne on löytänyt vakiintuneet uomansa – myös kasvun moottorit hidastavat kierroksiaan.  

Aivan vastaavanlainen kehityskulku on nähty muuallakin, jossain määrin myös meillä. Ne mainiot 1990-luvun taloudelliset saavutukset,  perustuivat ainakin osaksi siihen mahtavaan rakennemuutokseen, minkä Suomi koki kun sen teollisen rakenteen  painopiste siirtyi perinteisiltä aloilta uusille, suuren tutkimus- ja tuotekehityspanoksen vaatineille aloille. Suomen uskomaton menestys erilaisissa kansainvälisissä vertailuissa – koskivatpa ne sitten tuottavuutta, tutkimus- ja kehityspanosta, koulutointa tai elämisen laatua hivelivät itsetuntoamme. Nyt se kausi on suurelta osalta jo historiaa. Vaikka muutos on ollut suuri se ei sittenkään ratkaissut kaikkia ongelmiamme.

Viime päivinä on yritetty ratkaista pulmia, joiden tulemisen olemme tietäneet jo kauan sitten. Niihin tarttuminen ajoissa on ollut poliittisesti päättäjille ylivoimaista. Enää ratkaisuja ei voi lykätä tuonnemmaksi. Tänä vuonna poistuu ensi kertaa eläkkeelle työelämästä enemmän väkeä kuin työmarkkinoille on tulossa. Elämme erittäin hankalaa suhdannevaihetta juuri silloin kun pitäisi tehdä laaja-alaisia ja kauaskantoisia päätöksiä, jotta selviämme epäedullisen väestökehityksemme edessä olevista ongelmista. Silti tiedämme, että ellei  ratkaisuja nyt tehdä, ne ovat edessämme vain entistä vaikeampina.

Meillä käytetään edelleen varsin suuri osa kansantuotteestamme tutkimus- ja kehitystoimintaan. Kuulumme siinä suhteessa maailman kärkisarjaan. Kuten edellä totesin 1990-luvulla nuo panostukset tuottivat erinomaisia tuloksia. Niille ei enää menestystä taata, sillä kehityksen ja kilpailijoiden vauhti on ainakin yhtä kovaa kuin omamme. Suuri kysymys on miten saada suurista tutkimus- ja kehityspanoksista täydet hyödyt irti – miten muuttaa keksinnöt ja oivallukset tuottavaksi pääomaksi. Olisikohan niin, että Suomesta löytyy enemmän eteviä suunnittelijoita ja insinöörejä kuin taitavia kauppamiehiä ja -naisia? Jos niin on, on siinä hyvä syy harkita uudelleen se, miten resurssimme kohdistamme. Tutkimus saattaa olla arvo sinänsä, mutta tuotekehitys ei sitä ole. Ellei kehitystoiminta johda kannattavaan tuotantoon, vakava toiminta muuttuu pelkästään tekijöidensä viihteeksi.

Miksi nyt ajankohtainen taantuma kohtelee juuri Suomea näin kaltoin ja miksi me olemme tulossa ulos täältä hitaammin kuin moni muu? Selitys lienee siinä, että Suomen kansantalous on varsin vientivetoista ja viennissä investointitavaroiden osuus on suuri. Kun investoinnit elpyvät hitaasti kestää aikansa ennen kun ehdimme mukaan siihen virtaan. Nyt paranevat kasvuluvut saattavat olla vielä tyhjien varastojen täyttämistä. Monen suomalaisen teollisuusyrityksen tilauskirjat alkavat täyttyä vasta sitten kun yleisemmin maailmalla uskotaan, että nousukausi on tosissaan alkamassa.

Kaikki ei tämän taantuman jälkeen kuitenkaan tule jatkumaan entisellään. Sekä maailmantalouden muutokset että Suomen oman kansantalouden muutospaineet vaativat suomalaisilta mukautumista uudenlaiseen tilanteeseen. Meillä on tuotettu menestyksellisesti koneita ja laitteita ja niiden osalta meillä on oltu kekseliäitä ja uudistuksiin nähden myönteisiä. Tavaratuotannon painopisteet ovat yhä enemmän siirtymässä maihin, joissa tuotantokustannukset, ennen muuta työvoimakustannukset ovat omaamme edullisempia.  Se merkitsee tarvetta ajatella uudestaan omaa tuotantorakennettamme.

On usein puhuttu siitä, että maailmassa talous on siirtymässä ”painottomaan talouteen”. Sillä on tarkoitettu sitä, että esineiden sijasta tuotetaan aineettomia hyödykkeitä, palveluja, sisältöjä. Jo vuosia sitten Ruotsissa oli tilanne, jolloin lauluyhtye  Abba tuotti enemmän vientituloja kuin Volvon autotehdas. Se on vain yksi merkki siitä, että ”painoton talous” ei ole pelkkää puhetta. Toisaalta tällaisten esimerkkien ei pitäisi antaa liiaksi vietellä mielikuvitusta. Taloudessa on edelleen paljon sellaista, mikä tuotetaan järkevimmin paikallisesti ja mikä vaatii sekä raaka-aineita, energiaa että käsipareja.

 Samat väestöongelmat, jotka vaivaavat Suomea ovat myös monen muun Euroopan maan ongelmana. Se on johtanut hyvin vilkkaaseen keskusteluun maahanmuutosta EU:n ulkopuolelta. Suomi on tässä suhteessa vielä kaukana maahanmuuton valtavirroista, mutta sekin tilanne muuttuu vuosi vuodelta. Kun väestörakenteemme on EU-maiden epäedullisimpia on selvää, että emme voi kiertää maahanmuuton tarvetta. Silloin suotavaa olisi, että maahanmuuttajat tulevat sellaisista kulttuuripiireistä, joista tulijoille on ainakin kohtuulliset mahdollisuudet kotoutua Suomeen. Naapurimaissamme, varsinkin Ruotsissa ja Norjassa, on paljon kokemusta maahanmuuton vaikutuksista. Sieltä voisi myös oppia monenmoista. On tärkeää, että emme toista niiden virheitä, joille maahanmuutosta tuli paljon meitä aikaisemmin suuri yhteiskunnallinen kysymys. 

Nopean muutoksen seuraaminen vaatii suurta valppautta. Kansainvälisen ja kotimaan talouden kehityksen seuraaminen on tärkeätä, mutta sekään ei aina riitä. Silloin kun tapahtuu suuria muutoksia talouden voimasuhteissa, muuttuvat yleensä myös poliittiset voimasuhteet. Ne puolestaan heijastuvat talouteen – sekä kotikentällä että maailmalla. Alussa mainitsemani Kööpenhaminan päättäjäryhmä oli satunnainen ja varmaan myös tilapäinen ilmiö. Silti se oli merkki uuden aikakauden alkamisesta. Poliittista voimaa on talouden mukana siirtynyt vallan vanhoista keskuksista vielä vanhempiin, kuten Kiinaan, tai meille uusiin, kuten Intiaan. Kun vuosikymmenet on puhuttu siitä, miten teollisuusmaiden tulisi ennen muuta käydä kauppaa kehitysmaiden kanssa eikä korostaa vain avun merkitystä, niin nyt olemme tulossa juuri sellaiseen tilanteeseen. Ei niin, että kehitysapu olisi menettänyt merkityksensä vaan niin, että moni entinen avun vastaanottaja on nyt nousemassa omavaraiseksi ja ehkä pian itsekin avun antajaksi.

Kansainvälisen työnjaon uusi vaihe ei toteudu tuskitta. Siirtymäkaudella ne, jotka joutuvat vanhasta luopumaan pitävät usein kynsin hampain kiinni vanhoista rakenteistaan. Omaa tuotantoa suojelemalla yritetään siirtää sitä hetkeä, jolloin siitä on pakko luopua. Jos niin tehdään pitkään hukataan ne varat, joita olisi tarvittu rakennemuutoksen rahoittamiseen.

Tällainen viisaus on helppo sanoa, mutta sen toteuttaminen käytännössä on erittäin vaikeaa. Sellaisten muutosten läpivieminen vaatisi sekä poliittisilta että talouden johtajilta taitoa ja tahtoa. Joukkojen vakuuttaminen muutoksen välttämättömyydestä on johtajuuden todellinen tulikoe.

Millainen on siis se tuleva maailma, johon me valmistaudumme? On vain realismia todeta, että tuskinpa kenelläkään on siitä kovin selkeää näkemystä. Taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys ei noudata mitään selkeää lineaarista ennalta ennustettavaa kaavaa, kuten viime vuosikymmenien aivan odottamattomat mullistukset ovat osoittaneet. Tämän toteaminen ei riitä, sillä epävarmaankin tulevaisuuteen on varauduttava. Parhaimmin se tapahtuu niin, että analysoidaan kehitystrendejä, tutustutaan perin pohjin omiin ja muiden muutosprosesseihin ja pyritään siltä pohjalta näkemään kehityksen suunta. Se on pitkälti tutkimuksen ja opetuksen tehtävä. Se on ennen muuta yliopistojen tehtävä. Jotta siinä onnistuttaisiin yliopistojen on välttämättä rakennettava ja ylläpidettävä monipuolisia kansainvälisiä verkostoja. Tutkija- ja opettajavaihto ovat keskeisiä, mutta tärkeätä on myös opiskelijoiden vaihto. Siitä on kohta parikymmentä vuotta kun opetusministeriössä asetettiin tavoitteeksi se, että kolmasosa jokaisesta opiskelijapolvesta viettäisi ainakin lukukauden verran opintojen parissa ulkomailla. Olemme vielä kaukana tuosta tavoitteesta.

Hyvät kuulijat,

Kun tämä yliopisto perustettiin moni epäili sitä, ettei siitä voi kasvaa todella merkittävä tieteen ja opintojen keskus. Ei  enää. Yliopisto on ollut Oululle ja sen kehitykselle mitä tärkein tuki. Yhtä ilmeistä on, että Oulu on ollut yliopistolle hyvä kotipaikka. Täältä yliopisto ylläpitää suoria yhteyksiä muihin tutkimuksen ja opintojen keskuksiin eri puolille Suomea ja koko maailmaa. Yliopisto on vielä Euroopan yliopistojen joukossa varsin nuori tulokas. Sen huikea kasvu, jossa koko ja laatu ovat yhdistyneet, on kuitenkin erinomainen menestyskertomus.